Pitsiä ja jumeja

Luonnon omia pitsejä ja oman pään jumeja. Tämä miun blogi on ollut harmittavan pitkään jumissa. Tai ei blogi ole ollut jumissa vaan kirjoittaja. Välillä elämässä kohtaa sellaisia vaikuttavia asioita ja ihmisiä, että ajatukset vain menevät solmuun. Hyvään solmuun. Sellaiseen, että oivaltaa itsestään jotain. Niin miulle kävi. 

Olin tämän paikan ohi juossut monet kerrat katsellen, kuinka kauniisti aurinko viimeiset valon säteet paikalle iltaisin antaa. Sitten eräänä iltana sateen tauottua tajusin, että se paikkahan on kuvattava. Niin pakkasin kameran reppuun ja ajelin pyörällä sateen raikkaita polkuja tuolle paikalle. Kuvasin. Tällaisia vaikutelmia kohteesta sain aikaan. Mieleni maisemia siinä hetkessä. 

Nyt katsellessani näitä kuvia mieli hymyilee. Se ei hymyile kuville, vaan kuviin liittyneille merkityksille. Samalla ne muistuttavat minulle tänäänkin niistä asioista, jotka tuolloin oivalsin. Voimauttavia valokuvia.

Rakastuin

Niinpä. Nimittäin pyöräilyyn Oulussa! Kerrankin olin kaukaa viisas ja pyörä matkusti kanssani. Kolmena päivänä sain nautiskella tasamaan ajosta, joka näillä omilla nurkilla on aikamoisen harvinaista. Etenkin, kun en maantiellä viihdy. Eikä ne maantietkään täällä tosin yllä tasaisuudellaan noille Oulun tasaisille.

Olin pakannut toki repuun kamerakaluston ja se reppu kulkikin näppärästi mukanani noilla reissuilla. Tosin enpä kyllä kuvaamaan paljon pysähdellyt, kun ajamisen flow vei mukanaan. Testasin muuten jopa sitä Raatinsaaressa olevaa pumptrack rataa! Ja selvisin hengissä! Ja hihkuin ilosta ja onnesta, että uskalsin ylittää uskallukseni rajat.  

Toinen iloinen yllätys Oulussa oli graffitien määrä. Niihin ei täällä kotimaisemissa myöskään tahdo törmätä edes etsimällä. Mutta ääh. En jaksanut keskittyä niidenkään kuvaamiseen. Tästä kaikesta jäi kyllä sellainen ajatus, että jonkun loman suuntaan kyllä tuonne takaisin. Kuvaan ja ajan. 

Rakastumisesta vielä. Siitä olen viimeaikoina saanut keskustella yhden jos toisenkin ihmisen kanssa. Siitä, kuinka vaikea aihe se on. Siitä kuinka olemme romuttuneet rakkaudessa. Kuinka se on meitä kohdellut. Siitä, mitä se meille jokaiselle elämässä kuitenkin merkitsee. Ja etenkin siitä, kuinka eritavoin me jokainen se käsitetään. Siitä, mitä me jokainen siltä odotetaan. Siitä mikä on sallittua ja mikä ei. Siitä, uskallammeko rakastua. Uskallammeko rakastaa. Yhtään yksiselitteistä vastausta tähän ei ole löytynyt. Enkä usko, että on tarviskaan. Tärkeintä lienee on, ettei kadota tuota tunnetta. Tai ainakaan mahdollisuutta siihen tunteeseen. Sillä tunne se on. Ei suorite.

Elämä tuo ihmeellisiä, pirskahtelevia, lamaannuttavia, värikkäitä ja harmaita kohtaamisia eteen, kun täällä näillä poluilla seikkailee. Toiset viivähtävät vierellä hetken. Toiset jättävät ikuisen jäljen. Joku ehkä jää rinnalle kulkemaan pidemmäksi aikaa ja joku loppuelämäksi. Rakkaana, ystävänä, toverina tai ihmisenä. 

Niin. Juurikin niin.
Kyllähän minä sen tiesin, mutta en vain jaksanut nähdä.
 En muistanut.
Nyt muistan taas.
Kyse on siitä kuinka asioita rajataan.
 Elämässä. Teksteissä. Valokuvissa.
Kiitos tästä muistutuksesta yhdelle ihmeelliselle kohtaamiselle.

Koti Mikkelissä

Keväällä osallistuin Luovan hyvinvoinnin Mikkeli -hankkeen Koti Mikkelissä - avoimeen näyttelyryhmään. Mukaan lähdin kyllä tälläkin kertaa hetkeäkään ajattelematta, mutta se kannatti. Viikoittaisissa kokoontumisissa pohdittiin kodin merkitystä hyvin monenlaisista näkökulmista. Katseltiin valokuvia ja kuunneltiin tarinoita niiden takaa. Toki läpi käytiin myös valokuvauksen teknistä puolta ja näyttelyn rakentamiseen liittyviä asioita.

Näyttelyyn tein lopulta kaksi työtä. Toiseen niistä palaan ehkä myöhemmin. 

Pitkään mietin tätä näyttelyn aihetta ja sitä mikä minun kotini on, kuinka sen haluaisin esittää, mitä se minulle merkitsee. Kuvasin kotiani. Mieleisimpiä näkymiä sieltä. Tein kuvia tuplavalottamalla filmille - tekniikalla, josta nautin todella. Kuvista ei vain tullut mitään. Tai tuli. Kauniita kotikuvia. Seiniä. Ovatko ne seinät kotini? Yhä vahvemmin ajatus kääntyi, että koti ei ole ne seinät. Koti on jonkinlainen mielentila. 

Jos laitan silmäni kiinni, mitä näen ajatellessa kotia? Näen Saimaan rantakalliot, joilla valo siivilöityy mäntyjen latvusten läpi mustikkavarvikkoon. No joo. Mäntymetsät. Hiekkaharjut myös. Ja siellähän ne kotini seinätkin ovat. Parin talon päässä Kalevankankaan metsistä. On polkuja ja muotoja. On vaihtelevaa metsää ja virtaavaa vettä. Siellähän minä akkuni lataan arkena. Ja tietysti kuvaan. Ei tarvitse lähteä kauemmas.

Näistä ajatuksista syntyi sitten sarja kuvia. Maalauksia poluiltani. Hitaita hajatelmia. 

Kuvasin jälleen valomaalaamalla. Ja kyllä. Näitä kuvia olen täällä blogissani aiemminkin esittänyt. Kuvasin nyt vain paljon lisää. Koin lapsekasta riemua onnistuessani liikuttamaan kameraa niin, että kuvasta tuli juuri sellainen kuin halusin. Kai innostuin myös siitä, että huomasin oppivani jotain uutta. Opin näkemään tilan ja valon ja maalaamaan siitä juuri sellaisen kuvan kuin itse halusin. Ja joo. Joku voi sanoa, että tärähtäneitä. Ja kyllä. Näin minulle myös kommentoitiin. Ja ihan oli valokuvauksen ammattilainen. Mutta en anna sen häiritä. Nämä ovat niitä minun mielentilojani. Hitaita hajatelmia ja maisemia. 

Niin. Ja kyllä valtaosa kommenteista on ollut sellaista, että olen voinut hymyillä viikkoja. Ihmiset ovat seisahtuneet ja nähneet saman kuin minä. Kiitos niistä kannustavista sanoista! Tässä kuvia talvisilta poluiltani. No ihan kaikki ei ole polkuja, mutta näkymiä niiltä poluilta.

Mikkelin Valokuvakeskuksella Koti Mikkelissä - näyttely auki 18.8.2017 saakka. Käykäähän katsomassa! Vielä kerkiää.

51. Nilkkakorkuiset villasukat.

Mitä tekee neulova ihminen, joka lukee ystävänsä 365 positiivisen asian somevirrasta kohdan "51. Nilkkakorkuiset villasukat. Ainut oikea kotisukka. Korkeammat tekevät ruuhkan jalkoihin. Otan vastaan lahjoituksia..."

Niinpä. Neuloin ne. Kurkistus lankapussiin ja kuinka ollakkaan siellä oli vieläkin äidiltä jääneitä muinaisia 7 veljeksen -sukkalankoja. Ja voin kyllä sanoa, että ei ne ihan vieläkään loppuneet, kun en niitä osaa oikein mihinkään käyttää.

Kyselin jalan kokoa. "Ihan tavallinen 45." Tämä OK. Taisin sanoakin, että neulon sitten sellaiset ihan tavalliset harmaat sukat, joissa ei ole mitään ylimääräistä. Neuloessani varren joustinta suunnitelmani jälleen kuitenkin muuttuivat ja teinkin sukkiin tuollaisen perinteisen pintaneuloksen. Sukista tulikin aika herkut.

Sukista tuli niin herkut, että bussimatkalla Kuopioon ja takaisin neuloin itselleni samanlaiset!

Vaikka kotona kuljen kesät pääasiassa varpaisillaan, niin tämä sukkamalli onkin osottautunut mahdottoman mukavaksi. Osasyy lienee tämä mukavan viileänä pysytellyt kesä ja viileä maa ulkona. Olen huomannut käveleväni sukkasillaan pihahuoneellenikin. Tuosta noin vaan sukkasillaan nurmen yli. Vaikka saattaa olla, että ihan muutaman kerran olen samasta asiasta huomauttanut hieman kireään sävyyn tuolle päivitysversiolleni. Mutta tämä 7 veljestä -lanka kyllä kestää. 

Joulukalenterini on valmis

Tavallaan tässä on nyt paljon sellaista, mitä en ole koskaan ennen tehnyt... tai en ole pitkään aikaan tehnyt... tai joka ei ole ollut vain tapaistani... tai toisaalta on juuri sitä itseäni. 

En ole koskaan ennen neulonut mitään joulukalenterijuttuja. Ohjeesta. No tarkat saattavat huomata, että eihän tämäkään nyt ihan ohjeen mukaan mennyt. Ohjetta paksumpi lanka vaati hieman säätöä. Vuosiin en ole neulonut myöskään kirjoneuletta, mutta tämähän on taas vaihteeksi oikeinkin kivaa! Mukavuusalueelta poikkeavaa toimintaa on myös tämä neulominen tällaisista langoista, mutta kun näistäkin olisi jotenkin päästävä eroon ja mikäs parempi tapa kuin neuloa langat pois.

Ja tässäpä sitten tulos. Omaan makuun vallan mainiot sukat! Tosin ei nämä itselle neuloontuneet.

Malli: Novitan joulukalenteri 2016 

Langat: Tumma kuusimetsän vihreä - Vuorelman Viima

harmaa, keltainen ja vaalea beige Novitan 7 Veljestä

Niin. Sukat matkaavat salaiselle ystävälleni. Meillä oli töissä joulun alla Salainen ystävä -teema, jonka ideana on ilahduttaa arvottua työkaveria salaisesti sovitun ajan. No minä muistin ystävääni vain langanpätkillä... onneksi hän lopulta ymmärsi mistä oli kyse. Nyt sukat odottavat uuteen kotiin pääsyä.

Maan alla

Niin. Maan alla. Viime keväällä, viimeisten lumien sulaessa, kävin Tanhuvaaran urheiluopistolla äidin roolissa. Tämä tarkoitti, että oli hyvin aikaa liikkua myös lähialueen metsissä. Opiston takaa, Purnuvuoren laelta, löytyi 2. maailmansodanaikainen kahden tykkiaseman patteri. Toinen näistä tykkiasemista on kunnostettu. Vähän liian siisti ja hengetön näin valokuvaajan silmin. Toinen sensijaan oli lumoava paikka. Tai yksin ollessa kyllä aika karmiva! Valitettavasti myös puuosiltaan täysin pehmeä. Paikalle ei ole myöskään opasteita, mutta kartasta merkki kyllä löytyy. Ja perille vie polku. Bunkkerin pienistä ikkunakoloista (eivät muuten ehkä ole "ikkunoita") siivilöityvä valo lumosi niin, että voitin sisäiset mörköpelkoni.

Harmikseni en ottanut jalkaa kameraan mukaan ja vähän väärällä objektiivillakin olin varustautunut matkaan. Mutta ei anneta sen haitata. Tänne menen kyllä vielä uudestaankin. Ehkä kuvaan siellä jotain muutakin kuin tuhjää tilaa ja valoa.

Eilen tutkin kuvakansioitani ja nämä kuvat tulivat siellä vastaan. Tänään tänne blogiin valikoitui vain nämä kaksi hyvin harmaata kuvaa. Jotenkin ei ollut yhtään värikäs päivä. Niin. Itsenäisyyspäivähän tännään on. Kynttilän valoa hämärässä. 

Paikka ei muuten ole kokonaisuudessaan näin harmaa, vaan uskomattomia oransseja, vihreitä ja ruskeita löytyy myös! Niitä sitten ehkä värikkäämpänä päivänä. 

Hidastaen kohti lomaa

Kesäkuisena perjantai aamuna suuntasin matkani kohti Jyväskylää. Olin ilmottautunut Puutarhajamboré - filmipohjaisen fotoetsauksen työpajaan Ratamoon. Odotettaivssa oli neulanreikäkameran rakentamista, kuvaamista, syanotypioita ja niiden toonauksia ja vielä päälle fotoetsausta! ...ja aikaa tosiaan tuo kolme päivää. 

Työskentelytahti oli aikasta mukava. Ensimmäisenä päivänä sain otettua kolme kuvaa! Niin. Kolme kuvaa. Tässä tulossa ensimmäinen. Puutarhassa oli hurjan hieno kiinanlaikkuköynös, jonka lävitse kauniisti siilautuvaa valoa halusin kuvata. (Ekassa kuvassa luonnosteluja puhelimen kameralla... jolla nämä kaikki kuvat muuten otettu.)

Valaistusolosuhteet vaihtelivat kovasti. Samoin valotusajat. Kauniita valoja riitti. Varjoja myös. 

Ja kuinkas ollakkaan. Ensimmäien kuva lumosi, toinen kuva onnistui ja kolmas kuva meni pieleen. En ensimmäistä kuvaa ottaessani ymmärtänyt kuinka laaja kuvakulmasta oikeasti tulee. Kuvittelin ottavani kuvan, jossa olisi vain tuota kaunista köynöstä. Kuvaan kuitenkin tallentui puutarhan penkki. Kuvaan syntyi tarina. 

Ja sitten vaan herkistelttin paperit ja valotettiin. Ratamossa olisi ollut mainio mahdollisuus valottaa myös keinovalolla, mutta jotenkin ajatus auringolla valottamiseen houkutti enemmän. Filmini oli kovin alivalottunut, mutta sitäpä pystyi paikkaamaan nyt pitkillä valotusajoilla. ...ja olivat muuten pitkiä! Edelleen elämässä vallinnutta rytmiä hidastellen. Nautin.

Pesun jälkeen kuva pääsi vielä hapettumaan vetyperoksidi kylpyyn. Tää onnen ja innostuksen tunne! Kannattaa kokeilla. 

Kurssilaisten sinisiä kuvia kuivumassa. Mielenkiitoista oli huomata itsestä, että tälläkertaa sain tälaisessa kurssiympäristössä aikaiseksi jopa jotain! Yleensä kun näin ei pääse tapahtumaan, sillä muiden prosessien seuraaminen on niin mielenkiintoista. Ja niistä kyllä myös oppii. Emma ja Jyrki (opet) onnistuivat kyllä järjestelyissä niin, että minäkin toimin!

Toonaamalla sitten saatiin tuota sinisyyttä pois. Teellä ehkä näistä kokeiluista mieluisimmat tulokset. Sopii tuohon kuvan japanilaiseen teemaan oikein mainiosti.

Toisella filmillä tein pikaisen kokeilun todeten senkin hyvin käyttökelpoiseksi. Raparperin lehtiä sammakkoperspektiivistä. Jostain kumman syystä tykkään kuvata kasvit aina näin. Tai taidan kyllä kuvata sitä lehtien läpi siivilöytyvää valoa. Tässä lehdet toonauksen vielä kylvyssä.

Fotoetsaukseen ei oma aikani kyllä riittänyt, mutta sain kuitenkin tehdyksi laatan. lienee hankkiuduttava seuraavalle kurssille, jotta sitä voin käyttää. Ei taida kotikonstein kasviprässillä painaminen onnistua!?

Kotiinviemisenä kurssilta säkillinen hyvää mieltä ja onnen tunteita, muutama vedos (joihin olen jopa oikein tyytyväinen) ja arpajaisissa voittamani neulanreikäkamera! Kamera paketoitu tuonne ajankouhtaiseen sanomalehtikääreeseen. Loma alkaa pian ja luulempa, että tämä puuha jatkuu. Jokseenkin lomalaiselle sopivaa on työskentelytahti tällaisessa puuhassa.

Dominolapasia

Ihmeiden aika ei ole ohi. Olen ajatellut, että en jaksa kirjoitella ohjeita yhtään mihinkään, mutta jälleen teen poikkeuksen. Tai no. Ennemmän kuvallinen poikkeus tämä taas on. Ja ei. Idea ei ole omani. Domino tekniikalla on tehtyjä lapasohjeita on ollut monessa paikkaa, sekä lehdissä, että blogeissa. Peukalot vaan näyttivät niin köpösiltä, että päätin miettiä kuinka sen saisi tehtyä paremman muotoiseksi... peukalon muotoiseksi. Eli alkuperäistä ohjeesta ei tietoa... tässä se kuinka nämä neuloin ja etenkin, kuinka nuo peukut tein. Kaksi erilaista vaihtoehtoa luonnosteltuna kuviksi.

Eli tarinaan. Selailin taas kerran erilaisia kuvia, että mitä ihmettä sitä seuraavaksi neuloisi. Noita lankoja kun riittää ja määrät ovat aika pieniä. Tälläkertaa lapasenkokoisia nyyttejä. Törmäsin näihin domino lapasiin. Domino tekniikalla olen toteuttanut aiemminkin mm. tämän lahjaksi antamani viltin. Ja voisin vannoa, että joskus koululaisena on tullut neulottua myös ne "mummon palatossut"... eli juuri tällä samalla tekniilalla!

Ensin päätin ottaa nopeasti neuloontuvaa valkoista villalankaa, jonka nimeä en todellakaan muista. Novitaa se oli, mutta ei sellaista Novitalle ominaista lankaa. Ostaisin lisääkin, jos tulisi vastaan. 100% villaa tuoksun kera ja tuollainen mielenkiintoinen kierre. Voin sanoa, että näin neulottu peukku on lähes täydellinen! Jotta tällaisen peukun saa tehtyä, on langan oltava suhteellisen paksua... tai käden pieni... jotta peukku sattuisi oikeaan kohtaan. Ruutujen koko kun on tavallaan vakio suhteessa langanvahvuuteen/silmukkamääriin. (Ohje tuolla lopussa.)

Tämä toinen versio on neulottu aikoinani Hämeenlinnasta ostamastani alpakasta. Ja kyllä. Aika monta vuotta ollen säilytellyt tätäkin jämänytteröä! Vyötteitä ei enää ole, mutta ohutta on ja hienona. Aikoinani koneella neuloin näistä itselleni puseron. 

Tällainen peukku ei ole ihan niin istuva. Tai istuu, mutta lapanen lähtee kädessä hieman kiertämään. Tälläisessä notkeassa alpakkaneuloksessa tosin se ei ole käytössä osoittautunut ongelmaksi. Suosittelen ensisijaisesti siis tuota toista peukkumallia. Tosin tällä langalla ei aikuisen koossa peukku olisi oikeaan kohtaan sattunut.

Ja ne ohjeet! Valkoiset dominolapaset & Dominolapaset alpakasta. 

Näin tänne kesän keskelle saatiin lapasia. Kuvista voi päätellä, että jutun julkaisu on pikkaisen venynyt, mutta lapasia tuolla kylmassä ja sateessa nyt melkeen tarvitseekin!

Muumiolapaset…

… ja vähän muutakin. Se on kumma kun noita lankoja vain riittää. Tuli käytyä Oulussa muutama vuosi sitten ja kotimatkalle tarvisin bussiin jotain tekemistä. Siitä ihanasta pienestä lankakaupasta (oliskohan ollu Villiina) tarttui sitten mukaan Schachenmayrin Premium Alpakkaa. Pipoa niistä neuloin… jota en koskaan saanut valmiiksi, kun ei ollut mieleinen. Mutta olipahan tekemistä pitkällä matkalla.

No olin sitten lähdössä taas Muotsikkaan kuuntelemaan luentoa informaatiomuotoilusta… ja aamulla pikaseen piti keksiä joku pien neule mukaan. Ja alpakat läks. Ei mitään hajua mitä niistä syntyis. 

Luento alkoi ja silmukoista rupesi muodostuu lapaset. Luento oli inspiroiva ja lapaset edistyivät. Tekniikaksi taas kerran valikoitui tuo 10 silmukkaa puikolla. Nyt vain tein tuon liitossilmukan toisin kuin aiemmin ja vielä aiemmin olin tehnyt. Oli mielenkiintoista miettiä kuinka osittain neulotuilla kerroksilla lapaset saisivat paremman istuvuuden ja muutamien kokeilujen kautta niistä tulikin oikein oivalliset! Ja sitten piti tehdäkin toinen lapanen peilikuvaksi. Joku ihmetteli, et kuin sitä ees voi neuloo tollasta luennolla, mut kyllä näillä aivoilla voi... tai noi silmukat tulee jostain muualta... selkäytimestä? Näin siis syntyivät Muumiolapaset. Kiitos nimimielikuvasta opiskelukollegalle!

Ja koska ideat ovat näköjään vähissä …tai sitten vain tykkään tästä tekniikasta… niin valmistuipa se pipokin! Tosin tässä lankana on aivan ihana New Yorkin tuliaislanka (…joululahja!).  Nooch Fiberin Central Park Fingering. Kertaamatonta pehmeää merinovillaa. Ja ei muuten varmasti kutita! Lanka melkein hehkuu tuota ihanaa vihreyttään. Ihanaa <3

Paljastanpa, että toinen tuliaiskerä on Chelsea Sock -lankaa… 80% merinovillaa, 10% nylonia mutta seassa vielä 10% KASHMIRIA! Sukkalangassa! Lanka niin ihanaa, että sitä pitää vielä hetki vain hypistellä.