sunnuntai 13. elokuuta 2017

Koti Mikkelissä

Keväällä osallistuin Luovan hyvinvoinnin Mikkeli -hankkeen Koti Mikkelissä - avoimeen näyttelyryhmään. Mukaan lähdin kyllä tälläkin kertaa hetkeäkään ajattelematta, mutta se kannatti. Viikoittaisissa kokoontumisissa pohdittiin kodin merkitystä hyvin monenlaisista näkökulmista. Katseltiin valokuvia ja kuunneltiin tarinoita niiden takaa. Toki läpi käytiin myös valokuvauksen teknistä puolta ja näyttelyn rakentamiseen liittyviä asioita.

Näyttelyyn tein lopulta kaksi työtä. Toiseen niistä palaan ehkä myöhemmin. 

Pitkään mietin tätä näyttelyn aihetta ja sitä mikä minun kotini on, kuinka sen haluaisin esittää, mitä se minulle merkitsee. Kuvasin kotiani. Mieleisimpiä näkymiä sieltä. Tein kuvia tuplavalottamalla filmille - tekniikalla, josta nautin todella. Kuvista ei vain tullut mitään. Tai tuli. Kauniita kotikuvia. Seiniä. Ovatko ne seinät kotini? Yhä vahvemmin ajatus kääntyi, että koti ei ole ne seinät. Koti on jonkinlainen mielentila. 

Jos laitan silmäni kiinni, mitä näen ajatellessa kotia? Näen Saimaan rantakalliot, joilla valo siivilöityy mäntyjen latvusten läpi mustikkavarvikkoon. No joo. Mäntymetsät. Hiekkaharjut myös. Ja siellähän ne kotini seinätkin ovat. Parin talon päässä Kalevankankaan metsistä. On polkuja ja muotoja. On vaihtelevaa metsää ja virtaavaa vettä. Siellähän minä akkuni lataan arkena. Ja tietysti kuvaan. Ei tarvitse lähteä kauemmas.

Näistä ajatuksista syntyi sitten sarja kuvia. Maalauksia poluiltani. Hitaita hajatelmia. 

Kuvasin jälleen valomaalaamalla. Ja kyllä. Näitä kuvia olen täällä blogissani aiemminkin esittänyt. Kuvasin nyt vain paljon lisää. Koin lapsekasta riemua onnistuessani liikuttamaan kameraa niin, että kuvasta tuli juuri sellainen kuin halusin. Kai innostuin myös siitä, että huomasin oppivani jotain uutta. Opin näkemään tilan ja valon ja maalaamaan siitä juuri sellaisen kuvan kuin itse halusin. Ja joo. Joku voi sanoa, että tärähtäneitä. Ja kyllä. Näin minulle myös kommentoitiin. Ja ihan oli valokuvauksen ammattilainen. Mutta en anna sen häiritä. Nämä ovat niitä minun mielentilojani. Hitaita hajatelmia ja maisemia. 

Niin. Ja kyllä valtaosa kommenteista on ollut sellaista, että olen voinut hymyillä viikkoja. Ihmiset ovat seisahtuneet ja nähneet saman kuin minä. Kiitos niistä kannustavista sanoista! Tässä kuvia talvisilta poluiltani. No ihan kaikki ei ole polkuja, mutta näkymiä niiltä poluilta.










Mikkelin Valokuvakeskuksella Koti Mikkelissä - näyttely auki 18.8.2017 saakka. Käykäähän katsomassa! Vielä kerkiää.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

51. Nilkkakorkuiset villasukat.

Mitä tekee neulova ihminen, joka lukee ystävänsä 365 positiivisen asian somevirrasta kohdan "51. Nilkkakorkuiset villasukat. Ainut oikea kotisukka. Korkeammat tekevät ruuhkan jalkoihin. Otan vastaan lahjoituksia..."

Niinpä. Neuloin ne. Kurkistus lankapussiin ja kuinka ollakkaan siellä oli vieläkin äidiltä jääneitä muinaisia 7 veljeksen -sukkalankoja. Ja voin kyllä sanoa, että ei ne ihan vieläkään loppuneet, kun en niitä osaa oikein mihinkään käyttää.

Kyselin jalan kokoa. "Ihan tavallinen 45." Tämä OK. Taisin sanoakin, että neulon sitten sellaiset ihan tavalliset harmaat sukat, joissa ei ole mitään ylimääräistä. Neuloessani varren joustinta suunnitelmani jälleen kuitenkin muuttuivat ja teinkin sukkiin tuollaisen perinteisen pintaneuloksen. Sukista tulikin aika herkut.





Sukista tuli niin herkut, että bussimatkalla Kuopioon ja takaisin neuloin itselleni samanlaiset!



Vaikka kotona kuljen kesät pääasiassa varpaisillaan, niin tämä sukkamalli onkin osottautunut mahdottoman mukavaksi. Osasyy lienee tämä mukavan viileänä pysytellyt kesä ja viileä maa ulkona. Olen huomannut käveleväni sukkasillaan pihahuoneellenikin. Tuosta noin vaan sukkasillaan nurmen yli. Vaikka saattaa olla, että ihan muutaman kerran olen samasta asiasta huomauttanut hieman kireään sävyyn tuolle päivitysversiolleni. Mutta tämä 7 veljestä -lanka kyllä kestää.