sunnuntai 13. elokuuta 2017

Koti Mikkelissä

Keväällä osallistuin Luovan hyvinvoinnin Mikkeli -hankkeen Koti Mikkelissä - avoimeen näyttelyryhmään. Mukaan lähdin kyllä tälläkin kertaa hetkeäkään ajattelematta, mutta se kannatti. Viikoittaisissa kokoontumisissa pohdittiin kodin merkitystä hyvin monenlaisista näkökulmista. Katseltiin valokuvia ja kuunneltiin tarinoita niiden takaa. Toki läpi käytiin myös valokuvauksen teknistä puolta ja näyttelyn rakentamiseen liittyviä asioita.

Näyttelyyn tein lopulta kaksi työtä. Toiseen niistä palaan ehkä myöhemmin. 

Pitkään mietin tätä näyttelyn aihetta ja sitä mikä minun kotini on, kuinka sen haluaisin esittää, mitä se minulle merkitsee. Kuvasin kotiani. Mieleisimpiä näkymiä sieltä. Tein kuvia tuplavalottamalla filmille - tekniikalla, josta nautin todella. Kuvista ei vain tullut mitään. Tai tuli. Kauniita kotikuvia. Seiniä. Ovatko ne seinät kotini? Yhä vahvemmin ajatus kääntyi, että koti ei ole ne seinät. Koti on jonkinlainen mielentila. 

Jos laitan silmäni kiinni, mitä näen ajatellessa kotia? Näen Saimaan rantakalliot, joilla valo siivilöityy mäntyjen latvusten läpi mustikkavarvikkoon. No joo. Mäntymetsät. Hiekkaharjut myös. Ja siellähän ne kotini seinätkin ovat. Parin talon päässä Kalevankankaan metsistä. On polkuja ja muotoja. On vaihtelevaa metsää ja virtaavaa vettä. Siellähän minä akkuni lataan arkena. Ja tietysti kuvaan. Ei tarvitse lähteä kauemmas.

Näistä ajatuksista syntyi sitten sarja kuvia. Maalauksia poluiltani. Hitaita hajatelmia. 

Kuvasin jälleen valomaalaamalla. Ja kyllä. Näitä kuvia olen täällä blogissani aiemminkin esittänyt. Kuvasin nyt vain paljon lisää. Koin lapsekasta riemua onnistuessani liikuttamaan kameraa niin, että kuvasta tuli juuri sellainen kuin halusin. Kai innostuin myös siitä, että huomasin oppivani jotain uutta. Opin näkemään tilan ja valon ja maalaamaan siitä juuri sellaisen kuvan kuin itse halusin. Ja joo. Joku voi sanoa, että tärähtäneitä. Ja kyllä. Näin minulle myös kommentoitiin. Ja ihan oli valokuvauksen ammattilainen. Mutta en anna sen häiritä. Nämä ovat niitä minun mielentilojani. Hitaita hajatelmia ja maisemia. 

Niin. Ja kyllä valtaosa kommenteista on ollut sellaista, että olen voinut hymyillä viikkoja. Ihmiset ovat seisahtuneet ja nähneet saman kuin minä. Kiitos niistä kannustavista sanoista! Tässä kuvia talvisilta poluiltani. No ihan kaikki ei ole polkuja, mutta näkymiä niiltä poluilta.










Mikkelin Valokuvakeskuksella Koti Mikkelissä - näyttely auki 18.8.2017 saakka. Käykäähän katsomassa! Vielä kerkiää.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

51. Nilkkakorkuiset villasukat.

Mitä tekee neulova ihminen, joka lukee ystävänsä 365 positiivisen asian somevirrasta kohdan "51. Nilkkakorkuiset villasukat. Ainut oikea kotisukka. Korkeammat tekevät ruuhkan jalkoihin. Otan vastaan lahjoituksia..."

Niinpä. Neuloin ne. Kurkistus lankapussiin ja kuinka ollakkaan siellä oli vieläkin äidiltä jääneitä muinaisia 7 veljeksen -sukkalankoja. Ja voin kyllä sanoa, että ei ne ihan vieläkään loppuneet, kun en niitä osaa oikein mihinkään käyttää.

Kyselin jalan kokoa. "Ihan tavallinen 45." Tämä OK. Taisin sanoakin, että neulon sitten sellaiset ihan tavalliset harmaat sukat, joissa ei ole mitään ylimääräistä. Neuloessani varren joustinta suunnitelmani jälleen kuitenkin muuttuivat ja teinkin sukkiin tuollaisen perinteisen pintaneuloksen. Sukista tulikin aika herkut.





Sukista tuli niin herkut, että bussimatkalla Kuopioon ja takaisin neuloin itselleni samanlaiset!



Vaikka kotona kuljen kesät pääasiassa varpaisillaan, niin tämä sukkamalli onkin osottautunut mahdottoman mukavaksi. Osasyy lienee tämä mukavan viileänä pysytellyt kesä ja viileä maa ulkona. Olen huomannut käveleväni sukkasillaan pihahuoneellenikin. Tuosta noin vaan sukkasillaan nurmen yli. Vaikka saattaa olla, että ihan muutaman kerran olen samasta asiasta huomauttanut hieman kireään sävyyn tuolle päivitysversiolleni. Mutta tämä 7 veljestä -lanka kyllä kestää. 


perjantai 23. joulukuuta 2016

Joulukalenterini on valmis

Tavallaan tässä on nyt paljon sellaista, mitä en ole koskaan ennen tehnyt... tai en ole pitkään aikaan tehnyt... tai joka ei ole ollut vain tapaistani... tai toisaalta on juuri sitä itseäni. 

En ole koskaan ennen neulonut mitään joulukalenterijuttuja. Ohjeesta. No tarkat saattavat huomata, että eihän tämäkään nyt ihan ohjeen mukaan mennyt. Ohjetta paksumpi lanka vaati hieman säätöä. Vuosiin en ole neulonut myöskään kirjoneuletta, mutta tämähän on taas vaihteeksi oikeinkin kivaa! Mukavuusalueelta poikkeavaa toimintaa on myös tämä neulominen tällaisista langoista, mutta kun näistäkin olisi jotenkin päästävä eroon ja mikäs parempi tapa kuin neuloa langat pois.

Ja tässäpä sitten tulos. Omaan makuun vallan mainiot sukat! Tosin ei nämä itselle neuloontuneet.






Langat: Tumma kuusimetsän vihreä - Vuorelman Viima
harmaa, keltainen ja vaalea beige Novitan 7 Veljestä

Niin. Sukat matkaavat salaiselle ystävälleni. Meillä oli töissä joulun alla Salainen ystävä -teema, jonka ideana on ilahduttaa arvottua työkaveria salaisesti sovitun ajan. No minä muistin ystävääni vain langanpätkillä... onneksi hän lopulta ymmärsi mistä oli kyse. Nyt sukat odottavat uuteen kotiin pääsyä.



tiistai 6. joulukuuta 2016

Maan alla

Niin. Maan alla. Viime keväällä, viimeisten lumien sulaessa, kävin Tanhuvaaran urheiluopistolla äidin roolissa. Tämä tarkoitti, että oli hyvin aikaa liikkua myös lähialueen metsissä. Opiston takaa, Purnuvuoren laelta, löytyi 2. maailmansodanaikainen kahden tykkiaseman patteri. Toinen näistä tykkiasemista on kunnostettu. Vähän liian siisti ja hengetön näin valokuvaajan silmin. Toinen sensijaan oli lumoava paikka. Tai yksin ollessa kyllä aika karmiva! Valitettavasti myös puuosiltaan täysin pehmeä. Paikalle ei ole myöskään opasteita, mutta kartasta merkki kyllä löytyy. Ja perille vie polku. Bunkkerin pienistä ikkunakoloista (eivät muuten ehkä ole "ikkunoita") siivilöityvä valo lumosi niin, että voitin sisäiset mörköpelkoni.

Harmikseni en ottanut jalkaa kameraan mukaan ja vähän väärällä objektiivillakin olin varustautunut matkaan. Mutta ei anneta sen haitata. Tänne menen kyllä vielä uudestaankin. Ehkä kuvaan siellä jotain muutakin kuin tuhjää tilaa ja valoa.



Eilen tutkin kuvakansioitani ja nämä kuvat tulivat siellä vastaan. Tänään tänne blogiin valikoitui vain nämä kaksi hyvin harmaata kuvaa. Jotenkin ei ollut yhtään värikäs päivä. Niin. Itsenäisyyspäivähän tännään on. Kynttilän valoa hämärässä. 

Paikka ei muuten ole kokonaisuudessaan näin harmaa, vaan uskomattomia oransseja, vihreitä ja ruskeita löytyy myös! Niitä sitten ehkä värikkäämpänä päivänä.