Olin pakannut toki repuun kamerakaluston ja se reppu kulkikin näppärästi mukanani noilla reissuilla. Tosin enpä kyllä kuvaamaan paljon pysähdellyt, kun ajamisen flow vei mukanaan. Testasin muuten jopa sitä Raatinsaaressa olevaa pumptrack rataa! Ja selvisin hengissä! Ja hihkuin ilosta ja onnesta, että uskalsin ylittää uskallukseni rajat.
Toinen iloinen yllätys Oulussa oli graffitien määrä. Niihin ei täällä kotimaisemissa myöskään tahdo törmätä edes etsimällä. Mutta ääh. En jaksanut keskittyä niidenkään kuvaamiseen. Tästä kaikesta jäi kyllä sellainen ajatus, että jonkun loman suuntaan kyllä tuonne takaisin. Kuvaan ja ajan.
Rakastumisesta vielä. Siitä olen viimeaikoina saanut keskustella yhden jos toisenkin ihmisen kanssa. Siitä, kuinka vaikea aihe se on. Siitä kuinka olemme romuttuneet rakkaudessa. Kuinka se on meitä kohdellut. Siitä, mitä se meille jokaiselle elämässä kuitenkin merkitsee. Ja etenkin siitä, kuinka eritavoin me jokainen se käsitetään. Siitä, mitä me jokainen siltä odotetaan. Siitä mikä on sallittua ja mikä ei. Siitä, uskallammeko rakastua. Uskallammeko rakastaa. Yhtään yksiselitteistä vastausta tähän ei ole löytynyt. Enkä usko, että on tarviskaan. Tärkeintä lienee on, ettei kadota tuota tunnetta. Tai ainakaan mahdollisuutta siihen tunteeseen. Sillä tunne se on. Ei suorite.
Elämä tuo ihmeellisiä, pirskahtelevia, lamaannuttavia, värikkäitä ja harmaita kohtaamisia eteen, kun täällä näillä poluilla seikkailee. Toiset viivähtävät vierellä hetken. Toiset jättävät ikuisen jäljen. Joku ehkä jää rinnalle kulkemaan pidemmäksi aikaa ja joku loppuelämäksi. Rakkaana, ystävänä, toverina tai ihmisenä.
 |
| Niin. Juurikin niin. Kyllähän minä sen tiesin, mutta en vain jaksanut nähdä. En muistanut. Nyt muistan taas. Kyse on siitä kuinka asioita rajataan. Elämässä. Teksteissä. Valokuvissa. Kiitos tästä muistutuksesta yhdelle ihmeelliselle kohtaamiselle. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti