Kruunuvuoren rauniohuvilat

Marraskuussa pääsin (sain aikaiseksi) viimein katsomassa näitä Kruunuvuoren rauniohuviloita Helsingissä. Kameran kanssa, linssin läpi katsellen. Ajatus nähdä ja ennen kaikkea kokea tämä mureneva kaaos, juontaa juurensa vuosien takaa, kun joku valokuvaaja (täysin kadottanut nimen) oli kuvannut ainakin Villa Kissingeä hienosti valaistuna. Mielikuvani mukaan kuvat on julkaistu myös kirjassa. Jos joku osaa minulle vinkata, kuka oli tämä valokuvaaja, jota en nyt ole saanut selville, olisin hyvin onnellinen.

Kokemus oli vaikuttava. En oikein pystynyt kuvaamaan ajatuksella, kun nähtävää oli niin paljon ja ajatukset ihan täynnä tätä kaaosta. Ilma oli myös niin tavattoman harmaa, että kuvat eivät meinanneet olla sitä mitä halusin. Pitkään pyörittelin, että teenkö näistä mv-kuvia vai väreissä. Päädyin jo mv-kuviin, mutta nyt kun katsoin kuvia taas, niin kyllä osa kuvista on ehdottomasti värikuvan arvoisia. Siellä nimittäin löytyi hienoja värejä!    

Villa Kronberg. Mikä kivijalka! Mitkä hirret! Mikä paikka! Kaikki yhdessä kasassa. Kaaos. Mutta siellä asusti tällainen hiippari. Kerkesin napata siitä kuvan, vaikka yritti luikkia piiloon ;) 

Ja oikeastaan tässä jo heti tämä värihaaste. Upeita ruskeita ja vihreitä värejä. Yläkuvissa olisi ollut pois haipuvaa punamultaa. Eli valitsin sitten miten vain, en millään saa kaikkea mitä haluaisin näihin kuviin. 

Ja sitten se Villa Kissinge. Se Villa, joka mielikuvissani loisti valoa. Niissä valokuvissa. Saavuttiin tälle rauniolle pohjoisen puolelta, En tunnistanut taloa. Näin vain sen puutarhan, joka siinä varmasti joskus oli ollut. Olin kuin lumottu. Kierrettiin rauniota... kunnes tulin tuonne paraatipuolelle ja näin sen pyöreän ikkunan. Olin perillä. Näin sen, mitä olin halunnut nähdä vuosia. Samalla näin sen, mitä en koskaan olisi halunnut nähdä. Tätä rappiotilaa. Itku.

Parhaimmassa kunnossa Villoista taitaa olla tämä Villa Hällebo. Sisällehän näihin ei varmasti saisi mennä, mutta tässä Villassa oli revitty oven ja ikkunoiden edestä vanerit pois siten, että sisälle kyllä pääsi esteettä. Emmekä olleet ensimmäiset, emmekä varmasti viimeiset sisällä kävijät. 

Olisin voinut vain vaeltaa tässä talossa. Tilat olivat niin toimivan oloiset, että tällä mallilla voisi rakentaa vaikka oman talon. Jos sellainen tarve vielä joskus sattuisi eteen.  

Värimaailmat tässä unelmien Villassa lasikuisteineen olivat hienot. Alakerran paljas hirsiseinä ja punaisenruskea lattia. Avoimista ikkunoista hämäriin huoneisiin tulviva valo. Aika. Hetki. Kaunista. Yksinäistä.  

  

Yläkerran vaaleat ja pastelliset värit. Upea valo joka tulvi sisään avoimista, rikotuista ikkunoista. Suuret ja avarat huoneet. Tyhjät. Vain jokunen tuoli siellä täälläYläkerran vaaleat ja pastelliset värit. Upea valo joka tulvi sisään avoimista, rikotuista ikkunoista. Suuret ja avarat huoneet. Tyhjät. Vain jokunen tuoli siellä täällä. 

Valokuvia täältä varmasti sata. Tänne valikoitui nyt tällaista avaraa. Tyhjää. Yksinkertaista. Ajatuksia. Toivottavasti myös teille, jotka näitä kuvia katselette. 

Villa Lindbergin ovet kuistin ovet olivat tiukasti lukossa. Itse rakennus kyllä hengitti aika tehokkaasti. Käytännössä vain seinät olivat pystyssä, joskin aivan vinossa. Aikaa olisin tarvinnut enemmän katselemiseen. Ei minulle ainakaan lyhyt marraskuinen päivä riittänyt.

Olen aina kuvannut erilaisia pintoja. Niitä täälläkin tuli kuvattua. Niissä viehättää usein erilaiset struktuurit ja värit. Tässä nämä taitavat olla Lilla Gronbergistä. Ehkä kaikista näistä kohteista herttaisin. Jos näitä herttaisiksi voi kutsua?

Retken ehkä hienoin ovi oli myös täällä. tuo punainen väri ja upeasti rapistunut pinta hehkui harmaata seinää vasten niin hienosti, että siinä olisi voinut vain istuskella ja katsella. Ei olisi tuosta kulmasta sitä paitsi voinut uskoa, miltä talo näytti toiselta puolelta.

Raunioilta löytyi paljon myös Graffiteja. Joskin ei ehkä mitään mestariteoksia. Niiden tuoma värimaailma kyllä sopi mainiosti tänne. Tekivät monista pinnoista kovin mielenkiintoisia.

Tällainen valikoima. Sekalainen. Kaaos. Mutta niin on tuo paikkakin. Uudestaan on mentävä pian. Silloin tietäisin myös, mitä kuvaisin ja kuinka. 

Näiden rauniohuviloiden aika alkaa olla täysi. Olen onnellinen, että nämä kerkesin nähdä.  




Ja jos Villojen historia kiinnostaa, niin sitten kannattaa tutustua: Minna Torppa – Aurora Reinhard: Kruunuvuori – unohdettujen huviloiden tarina. Helsingin kaupunginmuseo. ISBN 978-952-223-413-1