Ida Miau

Ihan kaikille tämä nyt ei tule kyllä uutisena, mutta meidän perhe on kesällä kasvanut yhdellä uudella tyttösellä. Naisvalta vahvistuu ja talon ainoa mies (kääpiöhamsteri Simo) on edelleen hengissä tuolla omassa häkissään. Pikkuinen Ida Miau kissulainen muutti meille muutama viikko sitten ja siitä se sitten lähti.

Siis että mikä lähti? No, että lankakerät lähtevät uusiokäyttöön leikkikaluiksi heti jos silmä välttää... puikot lyhenevät silmissä tai ainakin niistä saa hioa hampaanjälkiä pois. Olen yrittänyt opettella, että keskeneräiset työt ON laitettava kunnolla suljettuun paikkaan, mikäli haluaa varmistaa niiden turvallisuuden... Mutta eihän tuolle pienelle kissapedolle voi mitään. Ei se enää vanhempana kai jaksa noin leikkiä!

Kuvista saattoi joku huomatakkin, että ovat Tyyn ottamia. Vanha kamerani on saanut hyvän haltijan, joka myös tykkää käyttää ja testailla sitä. Kivahan näitä Tyyn tekemiä ja minun suosikki kuvia on esitellä!

Kiitollisuudesta ja pysähtymisen mahdollisuudesta

Heräsin aamulla aikaisin. Vilkaisin ulos. Käänsin kylkeä ja pakotin itseni vielä torkahtamaan. Heräsin ja vilkaisin uudelleen ulos. Voi mikä sakea sumu ja aurinko jossain kaukana sen takana. Ylös. Kamera! Ulos.

En nyt mitään suurta filosofista vuodatusta tästä aiheesta ole kirjoittamassa, mutta nämä kuvat jotka aamulla otin puhukoon puolestaan. Ajatuksena se, että vaikka elämä välillä onkin kovin sumuista ja kudelmat vähän mitä sattuu, niin tavattoman kaunista tämä kuitenkin on. Jokaisessa hetkessä. Jos vain haluaa nähdä. Pysähtyä ja katsoa.

Mikkelin yksi mielenkiintoinen paikka on tämä näissä kuvissa näkyvä 7-niminen joki. Se laskee Mikkelin taajaman alueella Rantakylän Naistingilta päätyen Saimaaseen ja satamaan. Muuttaen nimeään tosiaan tuon seitsemän kertaa. Tässä meidän kohdalla se lienee Pankajoki. Pankalammen ja Hanhilammen välissä. Tulee puhuttua usein Hanhijoesta, vaikka Hanhijoeksi se taitaa muuttua vasta Hanhilammen jälkeen...